Työpäivä alkoi tänään reippaalla kävelypalaverilla. Maa oli vielä märkä edellispäivien kaatosateiden jäljiltä, mutta aurinko paistoi kerrassaan suloisesti. Energisenä, pää kirkkaita ajatuksia tulvillaan, oli mukava siirtyä läppärin ääreen. Hommat sujuivat.
Eilen istuin pitkän päivän läppärin edessä. Sade hakkasi ikkunoita. Potutti. Miksi ihmeessä syksyn piti hyökätä kesken parhaimman kesän? Minun oli määrä saada uusia asioita käyntiin, mutta oikeiden ihmisten tavoittaminen tuntui lähes toivottomalta. Yksi koulutuksessa, toinen palaveriputkessa, kolmas lomalla. Työni eivät edenneet ja ulkona oli synkeää.
Suomessa sää ja valoisuus vaikuttavat tunnelmiin paljon. Sosiaalinen media on melko toimiva yleisen mielialan mittari, se tuntuu usein peilaavan myös säätilaa. Kun aurinko paistaa, heräävät sometorkkujatkin latamaan Twitteriin ja Facebookiin kuvia ja hihkumaan iloisia asioita. Peukut vain vilahtelevat, kun kavereille jaetaan suosiota.
Kurjalla kelillä somekylien raitit hiljenevät. Halu vuorovaikutukseen laimenee, peukku piiloutuu nyrkkiin.
Ilmiö lienee sukua sille, että kevään ja pidempien päivien myötä alamme kaduilla jutella ventovieraille. Talvi on rahjustettu sivuille vilkuilematta; bussikuskia ei tervehditä, samaan hissiin astuvaa kohdellaan näkymättömänä. Valo ja lämpö kasvattavat intoa toisten kohtaamiseen, myös rohkeus nousee pintaan.
Heitto johdolle ja HR-väelle: Kannattaisiko kiinnittää huomiota siihen, miten sää heijastuu tunnelmiin ja tehokkuuteen työpaikoilla? Eikö ihmisiä pitäisi johtaa eri lailla auringon helliessä kuin sateen piiskatessa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti