Luottamus on työnteon kivijalka

Kerran työelämäni aikana minulle on käynyt todella huono onni pomon suhteen.

Kyseessä oli projektiorganisaatio ison organisaation kyljessä, vain minä ja hän sekä projektin ulkoiset yhteistyökumppanit. 

Työtehtävä  vaikutti innostavalta, siinä oli mahdollisuuksia käyttää osaamistaan laajasti, ideoida uutta ja saada konkreettisia tuloksia aikaan.  Silti minulle jäi epämääräinen huono tunne työhaastattelun ja parin tapaamisen jäljiltä.  

Jossakin hyvin kaukana työarjestamme oli pomon esimies.  

Asioiden suunnittelu ja aikatauluttaminen tuntui pomon kanssa hieman vaikealta. Sovitut aikataulut lipesivät jatkuvasti, vaikka niitä kirjailtiin muistioihin. Alkuun ajattelin, että sattuuhan sitä joskus itse kullekin, kun on paljon töitä ja haastavia asioita ratkottavana. Aikatauluilta murensi pohjaa sekin, että koska olin uusi työntekijä, pomo halusi tarkistaa tekemäni asiat ennen niiden laittamista eteenpäin. Järjestely oli hiukan kankea, mutta ajattelin, että hyvä juttu, näin saan palautetta ja pääsen nopeasti käryille suuntalinjoista. Pian helpottaa.  

Kun kolmas työkuukausi alkoi, sain oireen, josta en ollut kärsinyt aiemmin: päätäni särki päivittäin. Olin alkanut narskutella öisin hampaita.

Töissä asiat eivät edenneet. Pian sen sata asiaa oli jonossa odottamassa pomon tarkastusta. Mikään, mitä tein, ei kelvannut, olipa kyseessä miten pieni asia hyvänsä. Korjaavaa palautetta en saanut, vaan pomo vain muutti tekeleeni mielensä mukaisiksi. Jos olin sopinut jotakin yhteistyökumppanin kanssa, hän sopi ohitseni asiat toisin. 

Tunsin oloni pahaiseksi, tumpeloksi kesäharjoittelijaksi. Nolotti, harmitti, olin ymmälläni.  Miten minusta on tullut näin käsittättömän surkea?

Ensi kertaa elämässäni oivalsin syvällisesti, miten tärkeää luottamus on työnteossa. Ilman sitä seilaan tyhjän päällä jatkuvasti. Olin pitänyt itsestäänselvyytenä, että pomo oli halunnut palkata minut, koska ajatteli minun olevan fiksu ja asiani osaava tyyppi. Mikäli en jotakin tietäisi, osaisin hakea vastauksen. Jos tulisi virheitä, ottaisin opikseni. Nyt minuun ei luotettu lainkaan, eikä käsiini uskottu järkeviä tehtäviä. Alkeellisimmatkin asiat tuntuivat menevän päin seiniä, ja kaikesta mitä tein, tuntui löytyvän mitä ihmeellisimpiä virheitä. Se tuntui kamalalta.

Pomo oli melkoisen tunteella käyvä, ja tuntui olevan riidoissa vähän joka suuntaan, niin töissä kuin yksityiselämässään. Hän saattoi itkeä ääneen jonkun sanomisista tai kohdella hävyttömästi yhteistyökumppania. Toisessa hetkessä hän oli äärimmäisen viehättävä ja hymyilevä maailman haltuunottaja. 

Työskentely hänen kanssaan kulutti energiaani, se vaati jatkuvaa kuulostelua hänen tunnetilastaan ja mielenmuutoksista. 

Sovitut asiat saattoivat yön tai viikonlopun yli muuttua tyystin toisiksi. Muutoksia hän ei perustellut, vaan ilmoitti asiat niin kuin ne olisi alun perin sovittu juuri niin. Välillä oloni oli jakomielitautinen, koska tiesin kirjanneeni muistioon asian toisin, ja olin sen mukaisesti asian valmistellut. Jos kysyin asiasta, pomo suuttui. Ja voin vakuuttaa, että vuosien työskentely luovissa organisaatioissa on opettanut minua ottamaan äkilliset suunnanvaihdokset tyynesti ja nappaamaan pallon suvereenisti ilmasta. Erona tähän tilanteeseen  oli se, että asioita kirjattiin muistioihin, ja minulta edellytettiin tiuhaa raportointia.  

Tein jatkuvasti kymmeniä ja taas kymmeniä tunteja turhaa työtä. 

Mietin, oliko sekoilun syynä pitkään jatkunut stressitila, vai oliko hänen ajatuksensa johtamisesta niin vanhanaikainen, että hän kuvitteli vetävänsä roolia erehtymättömänä, kaikkitietävänä taruolentona, jonka pitää osoittaa toisille, missä heidän paikkansa on pönkittääkseen sillä omaa johtajuuttaan ja ehkä peittääkseen tietämättömyyttään - ja epävarmuuttaan? Tämä kaikki tuntui hassulta teatterilta kahden hengen organisaatiossa. 

Motivaatio työhön oli täysin mennyttä. Olin kuin halvaantunut. Ammatillinen itsetuntoni mateli nilkoissa.  

Onneksi löysin uuden työn. Omin voimin en olisi saanut pomoa näkemään parantamisen varaa toimintatavoissaan. Se olisi vaatinut varmasti pitkällistä työnohjausta ja pomon esimiehen osallistumista. Totesin myös, että muuttuminen pomon kiltiksi kaiken höykyttämisen nieleväksi orjaksi ei ole minun juttuni. 

Löysin artikkelin, joka tuntui kuvaavaan tilannettani lähes täydellisesti ja sain samalla  pomoni käytökselle diagnoosin: mikromanageeraus.