Miksi - tuo arkiterrorismin täsmäase ja hiomaton timantti

Kysymys, jota ilman ei kai mitään kehitystä tapahtuisi. Elintärkeä uuden ajattelun sysääjä.
Silti ehkä maailman rasittavin sana, kun kolmivuotiaalle iskee kyselykausi.

Tykitys alkaa suurinpiirtein sillä sekunnilla kun lapsi avaa silmänsä: "Miksi mulla on nälkä? Miksi syödään leipää? Miks lehmistä tulee maitoa? Miks se on valkoista? Miksi, äiti? Miksi??!"

Osaan toki iloita lapsen kyselytulvasta ja tiedonjanosta, mutta päivän päätteeksi olen niin uupunut, että sammun ennen kyselijää. Miksi kuu on ja miks toi leego on punainen pitää selittää perusteellisesti, eikä sekään riitä, koska selitykset johtavat säälimättömään jatkokysymykseen: Miksi?

Eipä silti, joku luonnon viisaus siinäkin piilee, että vanhemmat laitetaan pinnistelemään selityksiä itsestäänselvyyksiin. Vasta silloin huomaa, miten paljon on autuaasti unohtanut kaikesta siitä, minkä luuli tietävänsä. Esimerkiksi sellaisia asioita kuin taivaankappaleiden liikkeiden syyt ja seuraukset ja miksi ihminen on olemassa. Vain laiskuus ja tottumus ajavat kuvittelemaan, että maailmassa olisi enimmäkseen selviä juttuja.

Kun esikoinen hermostui pikkuveljen miksi-tulituksesta, selitin hänen olleen itse samanlainen vastaavassa iässä. Pienen pitää kysyä, jotta oppisi uutta, lisäisi ymmärrystään ja osaisi yhdistellä asioita. Ihmettelyn jalostaminen konkreettiseksi kysymyksesi on myös luovuutta ruokkiva tapahtuma. Pieni ihminen katselee maailmaa vailla valmiita selityksiä.

Ehdotankin, että lyödään kaksi kärpästä samalla iskulla. Avitetaan ylitäysiä päiväkoteja ja vuokrataan - tietysti vanhempien luvalla ja omalla verokortilla -  kyselykautta potevia nassikoita innovaatiohakuisiin yrityksiin. Siinä voisi syntyä sivutuotteena keksintö jos toinenkin ja päästäisiin vihdoin nousu-uralle. Ihan vaan niin sanotusti tyhmiä kyselemällä. "Miks toi setä tekee noin? Miks toi kone on? Miks toi on pyöreä?"

Lapsilla olisi lystiä kun kerrankin aikuiset oikein kuukausipalkalla motivoituina pohtisivat vastauksia kinkkisiin kysymyksiin.

Saisinko sään mukaista johtamista

Työpäivä alkoi tänään reippaalla kävelypalaverilla. Maa oli vielä märkä edellispäivien kaatosateiden jäljiltä, mutta aurinko paistoi kerrassaan suloisesti. Energisenä, pää kirkkaita ajatuksia tulvillaan, oli mukava siirtyä läppärin ääreen. Hommat sujuivat.

Eilen istuin pitkän päivän läppärin edessä. Sade hakkasi ikkunoita. Potutti. Miksi ihmeessä syksyn piti hyökätä kesken parhaimman kesän? Minun oli määrä saada uusia asioita käyntiin, mutta oikeiden ihmisten tavoittaminen tuntui lähes toivottomalta. Yksi koulutuksessa, toinen palaveriputkessa, kolmas lomalla. Työni eivät edenneet ja ulkona oli synkeää.

Suomessa sää ja valoisuus vaikuttavat tunnelmiin paljon. Sosiaalinen media on melko toimiva yleisen mielialan mittari, se tuntuu usein peilaavan myös säätilaa. Kun aurinko paistaa, heräävät sometorkkujatkin latamaan Twitteriin ja Facebookiin kuvia ja hihkumaan iloisia asioita. Peukut vain vilahtelevat, kun kavereille jaetaan suosiota.

Kurjalla kelillä somekylien raitit hiljenevät. Halu vuorovaikutukseen laimenee, peukku piiloutuu nyrkkiin.

Ilmiö lienee sukua sille, että kevään ja pidempien päivien myötä alamme kaduilla jutella ventovieraille. Talvi on rahjustettu sivuille vilkuilematta; bussikuskia ei tervehditä, samaan hissiin astuvaa kohdellaan näkymättömänä. Valo ja lämpö kasvattavat intoa toisten kohtaamiseen, myös rohkeus nousee pintaan.

Heitto johdolle ja HR-väelle: Kannattaisiko kiinnittää huomiota siihen, miten sää heijastuu tunnelmiin ja tehokkuuteen työpaikoilla? Eikö ihmisiä pitäisi johtaa eri lailla auringon helliessä kuin sateen piiskatessa?

Kun työpaikan ovi sulkeutuu, viisikymppinen saattaa jäädä eteiseen pyörimään

Näinä potkuaaltojen aikoina yhtä sanontaa jaksetaan toistella: Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Sillä on tarkoitus valaa uskoa potkujen jälkeisen elämän autuuteen.

On jokseenkin varma, että ennen pitkää jotakin uutta tulee vanhan tilalle, mutta onko se juuri sitä, mitä toivoi?

Kokeneella, osaavalla, hyväkuntoisella ja motivoituneella viisikymppisellä potkujen salpaamaa ovea voi seurata pimeä eteinen, tuskastuttava välitila, jossa seuraavaan huoneeseen johtavan oven kahva jää käteen kerta toisensa jälkeen.

Uusi työpaikka ei automaattisesti odota uuden oven takana. Sieltä voi löytyä omasta ammatti-identiteetistä luopuminen ja kouluttautuminen toiseen työhön tai asiantuntemuksensa tuotteistaminen yrittäjänä – sekin uuteen ammattiin ryhtymistä.

Nollaus, pohjalta aloittaminen on iso prosessi. Ammatti-identiteetti on työkeskeisessä yhteiskunnassamme ehkä merkittävin minuuden palikka.

Moni pois potkittu kertoo tehtailleensa työhakemuksia kymmenittäin, mutta töitä ne eivät ole poikineet, harvalle edes työhaastattelua. Kovin pitkään ei optimistisinkaan ihminen jaksa tekohengittää toivoaan uudesta työpaikasta jatkuvien torjumisten ketjussa.

"Katos, sullahan on noita kilometrejä kertynyt mittariin jo aika lailla", tokaisi haastattelija hiukan yli viisikymmentävuotiaalle  tuttavalleni tämän saapuessa työhaastatteluun. Ennen työnhaussa syrjittiin nuoria naisia ja udeltiin työhaastatteluissa perheenperustamisesta. Viisikymppiset taitaa olla uusi jämäporukka.

Miksi työnantaja nostaa iän ratkaisevaksi hylkykriteeriksi? Heikentääkö ylitarjonta haluttavuutta vai onko todempi selitys viisikymppisten korkeammat työeläkemaksut? Vaiko epävarmat pomot ja liian tietäväiset työnhakijat? Kokeneempi ei ole aina niin helposti käskytettävissä, vaan saattaa olla johdettavana vaativampi, edellyttää parempia perusteluja päätöksille.

Olen haastatellut Talouselämään toistakymmentä henkilöä, jotka ovat vaihtaneet työpaikkaa 50-60-vuotiaana joko potkujen jälkeen tai muuten vaan - jonkun mittapuun mukaan siis vanhana. Yhteistä näille eteenpäin porskuttaneille on se, että he ovat kouluttautuneet työn ohessa ja vaihtaneet säännöllisin väliajoin tehtäviä. Melkein jokainen on korostanut verkostojen merkitystä. Pelkkä suorittaminen ei pidä pinnalla, vaan läsnäolo kaverina ja kollegana on myös tärkeää. Työn lisäksi pitää olla muutakin elämää, jotta uusiutuu, palautuu ja innostuu aina uudestaan.

Silti nyt ollaan tilanteessa, jossa kaikki halukkaat eivät pääse takaisin perinteiselle työuralle tai vaihtamaan työtä, vaikka osaaminen ja verkostot olisivat viimeisen päälle kunnossa.

Ajattelun pitää muuttua, niin työnantajien kuin -hakijoiden keskuudessa. Välitilassa pyöriminen ei edistä kenekään tilannetta. Työn tekeminen pitää ihmisen tolkuissaan, ja sillä on talouden ohella laajalti hyvinvointiin heijastuvia vaikutuksia.

WANTED: Isomahainen yritysjohtaja

Kuka muistaa enää vatsakkaita yritysjohtajia, jotka pudottelivat suustaan viisauksia sikaria tuprutellen? Onko tuo herrapainotteinen rotu kaikessa hiljaisuudessa kupsahtanut sukupuuttoon?

Tätä nykyä pomoja tuntuu yhdistävän toimialasta ja sukupuolesta riippumatta sama ominaisuus: Kova fyysinen kunto.

Fiksuilla ja pätevillä ei ole vyötärömakkaroita tai kaksoisleukaa – kaljamahasta nyt puhumattakaan. He ovat sitkeälihaisia maratoonareita, leveäkäyntisiä kuntosaliaddikteja tai pyöreäpeppuisia himojumppaajia.

Johtajien arkiohjelmaan kuuluu kuntoilu siinä kuin palaveritkin. Muuten ei tiiviissä työtahdissa ja alati vaihtuvissa tilanteissa pärjää.

Ahkerasti kuntoilevan mieli pysyy kirkkaana ja stressiä ehkäisevät hormonitasot korkealla. Urheilu on puskuri, jonka avulla täysiä työviikkoja, jännitteisiä tilanteita ja ikävien päätösten vastakaikua kestää. Huolet eivät lannista, kun vetää kropan ja pään tyhjäksi kunnon treenillä.

Trimmattu keho auttaa myös sulautumaan joukkoon. Solakkuus viestii elinvoimasta ja elämän hallinnasta. Tiukkalihaisessa varressa asuu tehoja, tavoitteita ja kurinalaisuutta.

Odotan innolla, milloin johtoportaassa aletaan kisata siitä, kenen aivot ja ajattelu ovat parhaassa kondiksessa. Huvittelen ajatuksella, että kirjallisuus, musisointi ja kuvataiteet nousevat kärkikolmikkoon johdon sparrausvälineinä.