Työuupumus, kehno johtaminen, huijarisyndrooma, kovat vaatimukset. Huono työilmapiiri, lasikatto, kiire, narsisti pomona, pätkätyö. Ruuhkavuodet, bore out. Avokonttori, työssä jaksaminen.
Tietotyöhön liittyviä nurjia ilmiöitä tunnetaan nykyään viljalti, ja niistä puhutaan paljon.
Mikä työstä on tehnyt niin kamalan ongelmallista? Sehän on ihmisen tapa oppia, ansaita elantonsa, kukaties myös saada jotakin aikaiseksi ja olla yhteisössään tarpeellinen.
Agraariyhteiskunta alkoi murtua jo 1960-luvulla teollistumisen mukana, ja tietotyöläisyyden nousu alkoi. Työ on yhä enemmän suunnittelua, analysointia, skenaarioiden tekemistä läppärin ääressä tai kokoustaen. Usein lopputulos ei ole kouriintuntuvaa, aina ei edes ole kirkasta, mitä ollaan tekemässä ja tehdäänkö oikeita asioita.
Epäselkeydestä seuraa epävarmuutta, useimmille ahdistavaa ja kuluttavaa. Hyvä perunasato on jolteensakin selkeämmän oloinen tavoite ja tulos, kuin lupaava konseptisuunnitelma, joka joutaa roskiin, jos strategia yks kaks muuttuu.
Sillä välin kun työ on tullut pellolta leijumaan korvien väliin, on tapahtunut muitakin muutoksia.
Johtajan auktoriteetti ei ole itsestäänselvys. Akateeminen asiantuntija on koulutettu kriittiseen ajatteluun, hän kyseenalaistaa ja penää perusteluja päätöksille. Pomo ei pääse vähällä, etenkin kun resursseja niukennetaan, aikataulut ovat alimitoitettuja, mutta tulostavoitteista ei tingitä. Käskyttävä johtaminen on auttamattomasti out, vaikka muutokset pitää johtaa yhä rivakammin.
Yksi iso tekijä tuntuu erityisesti perheellisten elämässä: Kotirouvat ja kotiapulaiset ovat näinä päivinä yhtä yleisiä kuin lankapuhelin.
Naiset tienaavat kodin ulkopuolella siinä kuin miehetkin. Mikäli elämään kuuluu jälkeläisiä, arki on hikistä aikatauluakrobatiaa, johon kummankin huoltajan on osallistuttava. Kotiapulaisen palkkaaminen ei ole enää keskituloisen ulottuvissa – ainakaan korkeiden asumismenojen pääkaupunkiseudulla.
Kiire seuraa töistä kotiin, vaikkei ruoanlaittoa, kaupassakäyntiä, pyykkihuoltoa, lasten harrastuksiin viemistä, läksyissä tai iltapesulla auttamista työksi kutsutakaan. Tämän kuluttavan elämänvaiheen myönteinen ilmaisu on "täyttä elämää", kielteinen "ruuhkavuodet".
Ihan ongelmatonta työnteko ei ole varmaan ollut ennen tietotyöläisyyden yleistymistä. Työpaikkakiusaamista ja johtamisvaikeuksia lienee ollut aina, halla turmellut sadon ja kettu herkutellut kanatarhassa. Koulutustason ja elintason nousun myötä ongelmat töissä eivät ole ainakaan vähentyneet. Työ ei ole pelkkää leivän hankintaa, vaan keskeinen osa itsensä toteuttamisen suurta projektia, johon kohdistuu suuria odotuksia.
Päässä alati mukana kulkeva työ myös kuormittaa henkisesti enemmän kuin sellainen, jonka voi jättää työpaikalle. Työhön liittyy paljon tunnepuolen kokemuksia, ja yksi syy sille, että niistä puhutaan nykyään niin paljon, voi olla työelämän naisistuminen. Naisia ja miehiä on lähes yhtä paljon työmarkkinoilla. Miehisessä työkulttuurissa hankaluuksia ei ole ehkä ollut järin luontevaa puida avoimesti, ne on siedetty vaieten.
Nyt ongelmat osataan tunnistaa ja nimetä, niillä on omat oireet sekä runsaasti palstoja, jossa vaikeuksien selättämiseen saa asiantuntijan neuvoja ja ratkaisumalleja. Työhyvinvoinnin ja tuottavuuden yhteys ei ole enää kenellekään epäselvää. Kiinnostuneita lukijoita riittää, sillä aiheet koskettavat miltei jokaista jossakin työuran vaiheessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti