Kun työ valvottaa, elämän muut jalat kantavat

Välillä tulee kausia, jolloin sunnuntain ja maanantain välisen yön kiehnää hereillä ja vatvoo ahdistuneena tulevaa työviikkoa. Liian paljon töitä. Muutoksia, henkilöristiriitoja, kinkkinen projekti. Rusentavaa palautetta. Irtisanomisen uhka.

Jos työahdistus jatkuu pidempään, se alkaa lamaannuttaa. Ahdistus tuntuu koko kehoa painavalta möykyltä, joka kuristaa, ja pakenee liukkaasti, kun siitä yrittää saada otetta. Kuin ajatuksiin liimattuna se sumentaa jokaista hetkeä.

Haperot yöunet syövät energian työpäivistä ja kaivavat mielen pian niin syvään poteroon, että sen pohjalta ei valoa pilkota.  Jaksaminen on jatkuvaa tasapainoilua.

Näitä tilanteita varten jokaisella pitäisi olla tarvittaessa hätiin hälytettävä tuki-ihminen.
Tukikaverin hommana on saada sinut huomaamaan asioita, jotka elämässäsi ovat aika mukavasti, ja että on myös paljon sellaista, joka tuottaa sinulle iloa. Siten laitat asioita oikeisiin mittasuhteisiin.

Onko sinulla kumppani, jonka kanssa viihdyt? Kiva koti? Lupsakat naapurit? Uljas ryhti? Nautitko elokuvista, halonhakkuusta, musiikista, lenkkeilystä, neulomisesta, kissan silittelystä?

Läheltään löytää yllättävän monia hienoja asioita, kunhan muistaa katsoa. Mahtavaa, kun kaikki jäseneni toimivat. Upea maisema. Korttelin parhaat löylyt.

Myös töistä kannattaa nostella valoon sellaisiakin asioita, joita pitää jo itsestään selvänä. Tulipa palkkani taas jämptisti tilille. Olipa hauskat jutut kahvitunnilla. Sujuipa kokous sutjakasti.  Kulttuurisetelit ovat kyllä hyvä etu.

Kun muistaa kiittää joka päivä kohdalle osuneista hyvistä, pienistäkin asioita, auttaa se näkemään niiden arvon ja kutistamaan työahdistuksen vähitellen sellaiseen kokoon, jossa se on käsiteltävissä.

Työ on tärkeää, mutta  elämässä on paljon muutakin.

Mielikuvatoimisto ja Mediaanissa - erilaiset blogiserkut

Moni on ihmetellyt, miksi pidän kahta blogia. En ehdi päivittää molempia edes viikoittain. Eikö olisi fiksumpaa kanavoida aika ja ajatukset yhteen blogiin?

Kyllä, toki.  Ja toisaalta ei. Vaikka kirjoittaja onkin sama, ovat aihepiirit erilaiset.

Aloitin bloggaamisen talvella 2012. Mediaanissa-blogissa olen ruotinut vapaa-ajan asioita ja perheen kanssa touhuamista. Ihastuin bloggaamisen vapauteen ja monipuolisuuteen. Vajavaisilla teknisillä taidollanikin saatoin luoda oman median, johon valitsin fontit, värit ja mallin, ideoin ja kirjoitin asioista, jotka minua kiinnostivat.

Syksyllä 2012 aloitin rinnalla matkablogin, kun vietin perheineni syksyn New Yorkissa.  Puraisuja Isosta Ompusta -blogissa kirjoitin päiväkirjanomaisesti, mitä kaikkea touhusimme muksujen kera kiehtovassa suurkaupungissa.

Sen myötä minulle alkoi avautua myös visuaalisen viestinnän hurmaava maailma. Aiemmin kammosin tilanteita, joissa joudun viestintätehtävissä toimiessani valokuvaamaan; olin kamera kädessä tumpelo. Minulla on ollut ilo työskennellä loistavien valokuvaajien ja graafisten suunnittelijoiden kanssa, ja tiedän, että laadukkaita kuvia tai ilmeitä ei synny vain sattumalta.

Silti aloin leikkiä valokuvaaja-graafikkoa blogimaailmassani. Aluksi se tuntui nololta, mutta kun hiukan opin, se osoittautui hauskaksi.

Pian perhe- ja vapaa-ajan riennoista kirjoittaminen alkoi tuntua yksipuoliselta, sillä mielessäni kutkutteli jatkuvasti työelämän ilmiöihin liittyviä aiheita, jotka eivät istuneet Mediaanissa-blogiin eivätkä asiakkaille tekemiini toimeksiantoihin.

Tarvitsin uuden kanavan.

Perustin kesällä 2013 Mielikuvatoimisto-blogin, johon aloin purkaa havaintojani työelämän muutoksesta ja lieveilmiöistä. Kirjoituksiini tuli myös kriittinen vivahde. Mielikuvatoimiston julkaisuissa en ole käyttänyt valokuvia, sillä kuvituskuvat ovat mielestäni usein teennäisiä.

Blogeillani on sama äiti, mutta kaksosia ne eivät ole, vaan omanlaisiaan persoonia omine kavereineen. Kumpikin on läheinen ja tavallaan tukee toista - kuin työ ja harrastukset.

Olen alkanut kuitenkin harkita blogieni yhdistämistä ajankäytön, miksei lukijoidenkin kannalta. Työn kautta olen kokenut liikeyritysten liitoissa syntyvät hankaukset ja reviirien vetämisen vaikeuden. Blogifuusiossa saisin kokeilla omaa uusiutumiskykyäni. Voisi kenties syntyä jotakin uutta, kun limittäisin yhteen vapaa-ajan asioita ja työelämän näkökulmia. Uskaltaisikohan tuota kokeilla?


Julkaisen tämän kirjoituksen myös Mediaanissa-blogissa.

Läppärinomadi on työpaikan tuttu vieras

"Nöyryyttävää", puuskahti ystävä, kun kysyin, miten työ uudessa mobiilissa työpisteessä sujuu. "Kannan työpäivän aikana tavaroitani ja läppäriäni mukanani aivan kuin olisin vieraana omassa työpaikassani."

Työpaikoilla alettiin kaataa seiniä aikapäiviä sitten kun huomatiin, että avokonttoriin mahtuu enemmän väkeä ja kiinteiden kulujen kalliit neliöt ovat tehokkaammassa käytössä. Samalla tieto kulkee paremmin kun ujoinkaan ei voi paeta kehittävää vuorovaikutusta oman oven taakse.

Moni oman työhuoneen rauhaan tottunut on joutunut avotoimistossa keskelle painajaista, kun sermien yli kommentoijat ja ohikulkevat pölöttäjät keskeyttävät jatkuvasti työn ja ajattelun.

Avokonttoreista on alkanut nopea liukuminen kohti mobiileja työpisteitä. Aikana, jolloin verkkoyhteys, sähköiset arkistot ja projektitilat mahdollistavat työskentelyn melkein missä hyvänsä, työntekijän pysyvä työpiste on hukkaan haaskattua rahaa. Harvalla on enää oikeus oman personoituun reviiriin, jossa ovat omat paperit, oma pöytä ja tuoli, viherkasvi ja lemmikin kuva.

Tehokas tietotyöläinen on kuin nomadi, koditon paimentolainen, joka siirtyy lampaiden eli töiden perässä aina uusille laitumille.

Tietotyöläisen työ on siellä missä hänen läppärinsä ja luurinsa ovat. Toimisto mahtuu reppuun, vaikka muutama paperinen muistiokin olisi matkassa. Läppärinomadin katse on kouliintunut havaitsemaan vapaan tuolin ja pöydänpätkän sekä pistokkeen, jossa akun saa ladattua.

Läppärinomadiudessa, kuten monessa muussakin, on hyvät ja huonot puolensa.

Työntekijän kannalta hyvää on mahdollisuus etätyöhön, joka tuo joustoa lapsiperheiden ja pitkämatkalaisten päiviin. Moni hälystä kärsivä sanoo voivansa keskittyä kotona työntekoonsa paremmin.

Hyvää on kenties sekin, että kun organisaatiota jatkuvasti uudelleenjärjestellään, ei tarvitse käyttää työaikaansa rasittavaan pakkaamiseen ja tavaroiden muuttoon osastolta toiselle -  kaikkihan on jo pakattu ja lähtövalmius jatkuvaa.

Työyhteisön kiinteyttä nomadius väistämättä murentaa. Kukaan ei välttämättä enää edes muista, keitä firmassa oikein työskentelee - osa kun on jatkuvasti etätyössä, eikä kahviautomaatilla pyörivistä tyypeistä varmasti aina tiedä, ovatko ne muutoskonsultteja vai uusia nomadikuomia.

Työnantajan kannalta näppärä puoli on se, että kun yhteisö on jo valmiiksi hajanaisina palasina, eivät ulkoistukset, uudelleenjärjestelyt, irtisanomiset ja alasajot tunnu juuri missään.  Ehkä Jussi on taas etätöissä, tuumataan.